Kinkun sulattelua ja mietiskelyä

Näin joulun välipäivinä löytyi rauhallinen hetki istahtaa alas ja summeerata hieman mennyttä vuotta.

 

Opettajaopinnot alkoivat toukokuun lopulla ja muodostimme kuuden hengen Takomo pienryhmän. Kesä meni melkoisen hiljaisissa merkeissä opintojen osalta ja kunnon startin sain omiin opintoihini syksyn ensimmäiseltä lähipäivästä. Hyvästä  aikomuksesta huolimatta, Takomo-ryhmämme yhteinen vertaisoppiminen on jäänyt laihahkoksi. Erilainen opiskelutahti sekä henkilökohtaiset elämäntilanteet ovat osaltaan hankaloittaneet ryhmän toimintaa. Aika tuntuukin menevän hurjan nopeasti ja helmikuussa järjestettävä YTO (yhteistoiminnallinen) -harjoitus, tulemaan olemaan viimeinen mahdollisuus meidän Takomo-ryhmänä suunnitella, luoda uutta ja oppia yhdessä pegadogisessa ympäristössä. Sen jälkeen osa meistä valmistuu ja loput sitten toukokuussa.

 Kesän lopulla päättyneet työpaikan YT-neuvottelut toivat myös muutoksen omaan työuraani ja pystyin panostamaan opeopintohin kokonaisvaltaisemmin. Opintojen alkuvaiheessa koin kuitenkin jonkinasteista turhautumista opintojen ohjauksen tiimoilta. Saimme ammatillisen opettajan kehityymisohjelma -vihkosen, joka varassa oman opiskelun HEKS piti aluksi suunnitella. Tunsin, ettei vihkonen antanut tarpeeksi ohjeistusta mitä minulta odotetaan ja mitä tulisi tehdä missäkin vaiheessa. Onneksi Karin tuki ja Karin Google Drive ohjeistukset ja runsas materiaalien jakaminen helpottivat ongelmaa ja oman opiskelun suunnittelu ja varsinainen oppiminen alkoivat sujua. Olin syksyllä myös hieman huolissani lähipäivien vähyydestä, sillä olin saanut hyväksilukuja kasvatustieteiden perusopintojen suorittamisesta, joten minun ei tarvinnut osallistua jokaiseen lähipäivään. Onneksi runsaan vapaa-ajan johdosta olen voinut käyttää tehtäviin, tiedon etsimiseen ja lukemiseen paljon aikaa, en koe että hirveän suurta osaamisen puutetta on päässyt syntymään. Lisäksi, huomasin päässeeni mukaan myös erilaisiin projekteihin, jotka osaltaan tukivat hienosti opintojani mm. mentorointi-ohjelma ja sen ensimmäinen mentori-aktori -suhde. Lisäksi olen saanut  kosketuspintaa maahanmuuttajiin, heille suunnatun keskusteluryhmän kautta.

Varsinaisiin opintoihin liittyvät opetusharjoittelut järjestyivät kivuttomasti. Ammattiopiston harjoittelu antoi hyvää ymmärrystä nuorien opettamisesta ja AMK:lla tapahtuva harjoittelu puolestaan nuoren aikuisten parissa toimimisesta. Ammattiopiston harjoittelu oli enemmän ns. perinteistä mallia kuten tuntien, suunnittelua ja pitoa,kun taas AMK harjoittelu osuuskunnassa ja ns. valmentajan rooliin asettuminen oli aivan uudenlaista minulle. AMK harjoittelussa olen aitoapaikalla tutustumassa työn opinnolloistamiseen jota olen avannut hieman enemmän täällä.

 AMK harjoittelun lomassa minulle heräsikin paljon kysymyksiä. Näitä olen päässyt purkamaan mm. muiden opettajien kanssa käydyissä  keskustelussa joissa olemme pohtineet esimerkiksi, mikä on opettajan ja valmentajan roolien ero, milloin valmentaja luisuu opettamisen puolella ja miten paljon oppilaita voi ohjata ja auttaa ilman, että se ei enää palvele tarkoitustaan. AMK opiskelijoilta odotetaan kuitenkin vastuuta ja oman toiminnan ohjausta aivan eri mittakaavassa mitä ammattiopiston opiskelijalta. Vastuun ottaminen omasta opiskeliusta tarkoittaa mielestäni  sitä, että oppilas aidosti sisäistää mitä häneltä odotetaan tutkintokriteereihin nähden ja pohtii itse millaisin toimiin täytyy ryhtyä saavuttaakseen asetetut odotukset ja päämäärät. Kaikki tämä puolestaan vaatii henkistä kypsyyttä tarkastella asioita useammasta eri näkökulmasta mm. millainen olen oppijana, millaisin menetelmin opin parhaiten, millaisessa yhteisössä opin parhaiten, mitä minun pitää oppia ja millaista tukea tarvitsen selviytyäkseni opinnoista. Mielestäni polttava kysymys kuuluukin, onko 18-25 vuotiailla vielä tällaisia valmiuksia?

 AMK oppilaita ohjatessa, olen huomannut miten nopeasti oppilasryhmästä erottuvat ne muutamat joilla nämä valmiudet löytyvät sekä opiskelussa kuultaa aito halu kehittää itseään. Sitten tulee isompi keskimassa odottaen valmiita ohjeita ja kykenevät jatkamaan sitten siitä suhteellisen itsenäisesti tai kavereihin tukeutuen. Sitten on se häntäpään joukko, joilla motivaatio, yrittäminen tai osaaminen eivät ole sillä tasolla jolla selkeää edistystä opiskelujen suhteen taphtuisi.  Melkolailla Gaussin-käyrällä mennään tässäkin asiassa.

Onkin mielenkiintoista nähdä millaista on opettaa aikuisia, jo työelämässä olevia. Tähän pääsen tutustumaan tammikuun lopulla, kun harjoittelu aikuisten näyttötutkintopuolella alkaa.

Harjoittelut ja keskustelut muiden opettajien kanssa ovat selkeästi vieneet omaa osaamistani eteenpäin sekä muokanneet käsityksiäni opettajuudesta. On selvää, että opettajuus ja opettajaidentiteetin rakentuminen jatkuvat loppuelämän ja tämän hetkinen koulutus antaa vain osan tietynlaista valmiuksista. Vastuu omasta oppimisesta tulee jatkumaan koko opetusuran ajan. Eittämättä myös ihmissuhdetaidot joutuvat uudenlaisten haasteiden eteen, puhumattakaan oman itsetuntemuksen kasvusta. Haaste on kuitenkin mielenkiintoinen ja mielekäs!